Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -kirjan alussa isä joutuu vastaamaan tyttärensä kysymykseen keijukaisten olemassaolosta. Isä vaikuttaisi selviytyvän varsin hyvin hyvin: ”- Tyttäreni. Asia on niin, kuulin itseni haparoiden aloittavan. – Asia on niin, että keijukaisia ei oikeastaan ole ja oikeastaan niitä on. Se on sillä tavalla, miten asian ottaa ja miten sen käsittää. On ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia, ja sitten niitä ei olekaan. Sitten taas on ihmisiä, joilla on keijukaisia, ja minä uskon, että niitä sitten onkin, ja luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa…” Minä kuulun nykyään näihin jälkimmäisiin. Minusta arki on täynnä ihmeitä. Tiedän, että joku toinen osaa selittää tämän. Minä en tiedä ihan tarkalleen, miten siemen voi tietää, millaiseksi sen tulee kasvaa. Millaisia kasvun vaiheita se kohtaa, millaisen muodon se saavuttaa, minkä värinen tai kokoinen se tulee olemaan? Minulle se on vain merkillinen juttu. Ja vaikka joku osaakin selittää, miten siemen tietää tuon, niin osaako joku sanoa, miten se tieto on siemeneen joutunut? Ihme on minulle myös arkisia asioita, ei ollenkaan aina yliluonnollinen ilmiö. Ajattelen vaikka sitä, että auto ei lähde käyntiin, kun on vähän kiireellä menossa töihin. Kylläpä päivän ilme muuttuu. Eihän se mikään ihme ole, että auto lähtee käyntiin. Mutta kuitenkin olet rakentanut koko päivän aikatauluineen sen varaan. Olet perustanut ajatuksesi sille, että kaikki toimii. Keijukaisia en ole nähnyt, mutta enpä ole nähnyt puheluakaan. Silti kuulen äänen. Olen aivan varma, että tässä maailmassa on paljon näkymätöntä ja selittämätöntä, josta emme tiedä. Ja olen melko varma siitä, että se näkymätön on enimmäkseen hyvää. En tiedä, mikä on elämän aikaansaava voima, mutta sen täytyy olla hyväntahtoinen. Vaikka se sallii pahan, ihmisyyden, meissä, sen aikeiden täytyy olla hyvät. Ajattelen yksinäistä läheistä, joka on kärsinyt hylkäämisen pelosta koko ikänsä. Ajattelen sitä läheistä, jota pelottaa mennä vieraiden ihmisten keskelle tapaamiseen niin paljon, että voi fyysisesti pahoin. Ajattelen nuorta läheistä, joka on löytänyt mielekkyyden elämäänsä filosofiaan perehtymisestä. Erilaisia, upeita persoonia. Ja jokaisessa on mieletön elämän voima, joku miltei uskomaton, lannistumaton voima, joka kuljettaa eteenpäin: terapiaan, tapaamisiin ja niistä selviytymiseen, opintojen edistämiseen, vaikka tulevaisuus filosofian maisterina on epävarma. Ajattelen meidän vähän herttaista, naiiviakin uskoamme siihen, että huominen tulee. Sitä, että suunnittelemme kesälomaa, teemme viisivuotissuunnitelmia, hiomme strategiaa. Ei missään ole lupausta seuraavasta hetkestä. On vain tämä hetki. Ja se on se ihme.

”Keskity siinä sitten, kun joku roikkuu koko ajan puntissa kiinni!” Kuulin kassajonossa kahden pienen lapsen äidin keskustelua. Ajatukset palasivat vuosiin, kun olin itse kotona kahden pampulan kanssa. Toiveeni olivat pieniä. Tai ainakin muistan enimmäkseen sellaisia varsin maltillisia, saisinpa joskus juoda kahvini rauhassa. Ja se keskeytyksettömän unen toive ja tarve..se oli joissain vaiheissa valtavaa. Muistan myös kaivanneeni kipeästi toista aikuista niissä hetkissä, kun pienen tunteet kuohahtivat ja niin kävi omillekin, kun voimavarat olivat vähän sinne päin. Ja totta puhuakseni omat tunnetaidotkin olivat aika vähäiset. Tästä kaikesta alkoi versoa ajatus äitien kokoontumisesta. Sellaisesta, johon voi vain tulla, jossa voi ilman häpeää, tai oikeastaan: vaikka sitten nolostellen, jutella arjen asioista ja omista tuntemuksistaan turvallisessa porukassa. Jossa kukaan ei keskeyttäisi, ja jossa tulisi kuulluksi ja nähdyksi. Ja jossa voisi ehkä saada sellaisia oivalluksia ja voimavaroja, joiden avulla arki tuntuisi ihan vähän pehmeämmältä ja kevyemmältä. Ajattelin, että minulla olisi jotakin annettavaa ehkä myös äitiyden tunneskaalaan liittyen, ei niinkään neuvoja, mutta kokemuksellista ymmärrystä. Tuumasta toimeen: nyt on tarjolla kaksi ihanaa iltaa äideille. Kokoonnumme aluksi yhdessä herkullisen iltapalan ääreen. Äidin ylpeydellä esittelen ja tarjoilen Aura Cateringin Ainon loihtimat herkut, ja sen jälkeen keskustelemme illan aiheesta. Dialogisen illan ydin on siinä, että kuunnellaan tarkasti sekä toisia että itseä. Kuunnellaan, mitä kukin sanoo, ja tuumaillaan, millaisia muistoja, tunteita, ajatuksia tai hoksauksia sanat itsessä herättävät. Voimavarakeskeisenä työnohjaajana olen oppinut ohjaamaan keskustelua niin, että pysymme aiheessa, ja huolehtimaan siitä, että jokainen saa tulla näkyväksi juuri sellaisena kuin siinä hetkessä on. Jos sanani puhuttelivat sinua, tässä lisätiedot illoista. Olet lämpimästi tervetullut mukaan! Äitien dialogiset illat Ke 22.4. ja ke 6.5. klo 17.30–19.30 Kaksi iltaa äideille, jotka kaipaavat tilaa omille ajatuksilleen, tunteilleen ja unelmilleen. Iltojen ytimessä on ohjattu dialogi – rauhallinen ja kunnioittava keskustelumuoto, jossa jokainen saa puhua omalla vuorollaan, ilman keskeytyksiä tai neuvoja. Kuuntelu on aktiivista, ja reflektiot (se, miten toiset puhuvat sinun sanoistasi) ovat vaikuttavia. 🌿 Illat ja teemat Ke 22.4. Työn ja äitiyden yhteensovittaminen Roolien jännitteet, sisäiset äänet, syyllisyys ja rajat arjessa. Ke 6.5. Äitien tunteet ja unelmat Tunteiden moninaisuus, lempeys itseä kohtaan ja lupa haluta jotakin myös itselle. Yksi ihana, iso unelma on jo toteutunut äidiksi tullessa, millaisia haaveita versoo nyt? 🌿 Mitä saat mukaasi Ilta alkaa tutustumisen merkeissä kauniisti katetulla iltapalalla klo 17.30, jonka jälkeen syvennymme illan teemaan. Paikka on Sastamalan keskustassa ja tarkentuu lähipäivinä. Ohjaajasta: Olen dialoginen työnohjaaja, varhaiskasvatuksen konkari sekä kahden aikuisen lapsen äiti. Luon turvallisen tilan pysähtyä oman arjen, tunteiden ja sisäisten äänten äärelle. Hinta: 40 €/ilta tai 70 € molemmat (sis. alv 25,5%) sisältäen Aura Cateringin Ainon loihtiman ihanan iltapalan. Mukaan mahtuu maksimissaan 8 osallistujaa. Ilmoittautumiset paivi@kruutarinpaivi.fi tai 050 435 7715. Olet lämpimästi tervetullut mukaan! <3 Päivi

Ku ite tekee Hyvä ystäväni kertoi viettäneensä muutaman mukavan viikonlopun. Sivulauseen sanat: ”siis oon ite järjestäny” pysäyttivät minut. Ne herättivät minussa oivalluksen. Nehän ovat itsessään oikein hyvä ohjenuora. Itselleen voi järjestää hyvää, tarkalleen siinä määrin kuin se on kullakin hetkellä mahdollista. Ja oikeastaan, ellei niin tee, vaihtoehtoja on kaksi. Ensimmäinen on se, että järjestää, tai siis sallii, itselleen jotakin mikä on osapuilleen keskinkertaista. Se on huonompaa kuin hyvä, mutta se voi olla tosi ok monessa tilanteessa. Toinen vaihtoehto on laittaa onnensa avain jonkun toisen taskuun. Ja sekin voi olla hetkittäin aivan hyvä, voi olla virkistävää heittäytyä vietäväksi. Toisen avain voi viedä aivan uusista, tuntemattomista ovista seikkailuun, joka voi olla suuri ilo ja ihmetys. Tai sitten saattaa tulla ajatelleeksi, että olisin mieluummin kotisohvalla tekemässä sudokua. Hymyilen ajatukselle. Se nimittäin paljastaa sen, mitä olisin voinut sallia itselleni jo alun alkaen. Meille tuutataan monesta suunnasta onnellisuuden vaatimusta. Minä en taida uskoa, että onnen avaimia olisi vain yksi. Enkä taida uskoa, että olisi joku yksi elämänohje, joka toisi onnen. Elämässä on paljon sellaista, mitä emme voi valita. On surua, teini-ikäisiä lapsia, muistisairaita vanhempia, sairautta, työkavereita, jotka eivät hoida velvollisuuksiaan; rahahuolia ennalta-arvaamattomista syistä, pelkoa. On monta sellaista tilannetta, jossa voi olla itsensä kanssa aikamoisen solmussa. Silloin voi olla aika vaikea tunnistaa, mikä tuntuisi mukavalle juuri nyt. Tai jos velvollisuuksia on paljon, voi olla vaikea suoda itselleen huilihetki. Sen tarpeen tunnistaa kyllä, vähän liiankin hyvin, mutta se voi olla pelottavaa: jos nyt lepään, jaksanko enää nousta jatkamaan. Joskus on tosi ok sallia itselleen se, että vaan selviytyy hetken kerrallaan eteenpäin. Onnen avaimet ovat silloinkin omassa taskussa. Ja joskus voi ottaa vaikka yhteyttä työnohjaajaan. LINKKI YHTEYDENOTTOLOMAKKEELLE

Joskus paras hetki työnohjauksessa on se, kun ei sanota mitään. Istuin ensimmäistä kertaa erään asiakkaan kanssa. Hän oli kantanut mukanaan pitkään jatkunutta, kuluttavaa vuorovaikutusta kollegansa kanssa, sellaista, joka oli jättänyt jäljen paitsi häneen itseensä, myös koko tiimiin. Kuuntelin. Sain kiinni kokonaisuudesta. Jossain kohtaa huomasin, että kertominen oli laantunut. Asiakas oli saanut sanottua kaiken, mitä siinä hetkessä oli sanottavissa. Olimme hiljaa hetken. Kysyin, voisiko hän kuvitella, että tuo kollega olisi kuullut kaiken, mitä hän oli kertonut. Ja jos voisi, mitä hän toivoisi henkilön hänelle sanovan. Uusi hiljaisuus. Pidätin hetken hengitystä, mietin, meniköhän kysymys liian syvälle, olimmehan vasta tavanneet. Sitten hän sanoi hiljaa, mutta varmasti: Kaipa mä haluaisin, että se pyytäisi multa anteeksi. Ei se kyllä sitä tekisi, mutta sitä mä haluaisin. Ehkä hän kuuli oman toiveensa ensimmäistä kertaa ääneen. Minä sain olla siinä mukana. Toinen hiljaisuus syntyi ryhmässä. Tämäkin oli ensimmäinen tapaamisemme. Alkuun tutustuimme toisiimme, sitten pohdimme, mihin aiheeseen jäljellä oleva aika kannattaisi käyttää. Puhe tuntui soljuvan helposti. Yksi ryhmäläinen jäi ääneen miettimään omaa kirjavaa työhistoriaansa. Hän pohti, miten oli aina etsinyt jotakin, löytänytkin, ja silti kaivannut lisää. Ja haikaili joskus entiseenkin. Puheenvuoro avasi näkymän, joka kiinnosti kaikkia. Keskustelu jatkui siitä, onko täydellistä työtä olemassakaan ja mikä olisi riittävän hyvä. Yksi kokenut ryhmäläinen kertoi löytäneensä oman juttunsa vasta yli viisikymppisenä. Ja nyt, kun perhe toivoi työtahdin hiljentämistä, hän kysyi ääneen: Onko mun pakko kuunnella? Jokin siinä pysäytti minut. Kysyin: Mitä se on sinulle, jos teet oman sisäisen palosi mukaan.. ja mitä se on perheellesi? Hiljaisuus kertoi, että kysymys oli osunut johonkin, mitä oli hyvä tutkia. Työnohjaukseni ei ole neuvojen antamista. Se ei ole ratkaisujen tarjoamista tai tunteiden selittämistä pois. Se on tila, jossa ihminen saa olla juuri niin sekaisin tai selkeä kuin on, ja joskus löytää siitä tilasta jotakin, mitä ei tiennyt etsivänsä. Tuo jälkimmäinen asiakas kertoi sanoneensa ääneen jotakin sellaista, joka tuli ensi kertaa edes itselle mieleen, saati että hän olisi puhunut siitä koskaan kenellekään. Linkki yhteydenottolomakkeelle

”Tässä on ollut niin paljon kaikkea.” Tiedänhän minäkin, mistä se kaikki koostuu. Unohtuneesta hammaslääkärikäynnistä, lattialle kaatuneesta maitopurkista, sähköposteista, palavereista. Väliinjääneestä lounaasta, puhelun lomassa hörpätystä haaleasta kahvista. Mutta..entä jos se onkin jotain muuta? Miksi hammaslääkärikäynti unohtui? Miksi lounas jäi väliin? Tekee mieli kysyä, johtuiko se juurikin paljosta kaikesta. Siitä, että en kertakaikkiaan ehtinyt pysähtyä. Rauhoittua ihan hetkeksi katsomaan ja miettimään, mikä tänään on tärkeää. Lattialta maitoa pyyhkiessä ei yleensä tule mieleen rakennella tehtävälistaa, vaan pikemminkin listaa sanoista, joita ei kovin usein ehkä pitäisi käyttää. Mitä mun pitikään? Syödä se lounas. Kirjoittaa se tehtävälista. Ja ehdottomasti – pitää se kahvipaussi. Katsella vaikka parkkipaikalla tepastelevaa harakkaa lämmin muki kädessään, antaa ajatusten vaellella. ***** Söin lounaan, tein tehtävät – ainakin ne jotka ehdin – ja pidin paussinkin. Silti tuntuu, että on paljon kaikkea. Työ ei tule tehdyksi. Aina kun saan yhden homman tehtyä, tulee kaksi uutta. Tai kolme! Laitan asioita lokeroihin: tärkeää, kiireistä, ei tärkeää, ei kiireistä. Tuon joku muu voi hoitaa. Huokaan. Tähänkin menee tosi paljon aikaa. Tuo asia on kiireinen ja tärkeä! Pää on pyörällä. Puhelin soi. Kuulostaako tutulta? ***** Eräässä tapaamisessa pohdimme juuri tällaista tilannetta, tosin menneessä aikamuodossa. Päädyimme pohtimaan, miten asiakkaan saavuttama rauha ja varmuus ovat syntyneet, kun ensimmäisellä tapaamisella kaikki tuntui olevan yhtä mylläkkää. ”Kyllä tää työ ja tehtävät on ihan samat, mutta mulla on tässä nyt eri lailla tilaa toimia. Mä oon pystynyt tämän myötä katsomaan omaa toimintaani ulkopuolelta ja se on auttanut jotenkin jäsentämään.. tuonut selkeyttä. Ja jotain rauhaa.” Se mitä on tapahtunut, on suurta. Se mitä olemme yhdessä tehneet, näyttää vähäpätöiseltä, lähes minimalistisen pieneltä. Kaikki on alkanut työn kokonaisuuden avaamisesta. Hän kertoi, minä kuuntelin ja kysyin lisää. Yhdellä kerralla hahmotimme aikaa ja ajankäyttöä vuositasolle jakaen. Sitten kirjoitin joitakin sanoja näkyviin, ihan vain kotoisasti, lehtiöön välillemme. Ne eivät ole taikasanoja, vaan arjessa toistuvia, ihan tavallisia. ”Oho! Nyt mä niinku näen mitä mä puhun ja ajattelen. Mihinkäs toi liittyikään, ootas..” Välillä olen pysäyttänyt puhetulvaa ja pohtinut ääneen, mitä kaikkea minussa herää kuulemastani: arvostusta, hämmästystä, myötätuntoa, muistoja. Se on pyöräyttänyt ajatuksia johonkin suuntaan ja taas on jatkettu. Dialogissa on suurta voimaa. Se mahdollistaa ihmeellisiä hetkiä arkisten asioiden äärellä. Se luo tilaa hengittää vapaammin. Minulle taikaa on se, että syntyy luottamussuhde. Saan kuunnella ja tulen kuulluksi. Siinä on tämän paljon kaiken keskellä ihmettä kyllikseen.

Kävelin kotiin iltamyöhällä virran rantaa myöten. Oli hiljaista ja hämärää, satoi lunta. Pienen pienet hiutaleet erottuivat selvästi valokeilassa. Kuuntelussa on jotakin samankaltaista. Uniikit, erilaiset sanat putoilevat tai tupruttavat sankasti kuuntelijan tajuntaan. Hiljainen vastaanottaminen muuttaa vähitellen sanojen painoa, puheen rytmiä. Joskus sanat sulavat vastaanoton lämpimyyteen, lempeyteen. Joskus kinokset kasvavat suuriksi, kokeneet korvat kestävät kyllä suurenkin määrän sanatuiskua. Sanoihin vastaaminen, nyökyttely, ilme tai ele ovat kuin tuulen puhallus lumisateeseen. Hiutaleiden tanssi saa uudet kuviot. Ehkä muotoutuu pyörteitä. Joka tapauksessa järjestys menee uusiksi. Jokin saattaa kääntyä vallan ylösalaisin. Sanat saavat uusia merkityksiä ja jäsentyvät uudelleen. Aamulla maisema oli valkoinen. Valokeilassa ihminen ja koira iloitsivat lumipeitteestä, jättivät lumeen omat jälkensä. Sanat muuttavat maailmaa, maailma muuttaa sanoja.