Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -kirjan alussa isä joutuu vastaamaan tyttärensä kysymykseen keijukaisten olemassaolosta. Isä vaikuttaisi selviytyvän varsin hyvin hyvin:

”- Tyttäreni. Asia on niin, kuulin itseni haparoiden aloittavan. – Asia on niin, että keijukaisia ei oikeastaan ole ja oikeastaan niitä on. Se on sillä tavalla, miten asian ottaa ja miten sen käsittää. On ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia, ja sitten niitä ei olekaan. Sitten taas on ihmisiä, joilla on keijukaisia, ja minä uskon, että niitä sitten onkin, ja luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa…”

Minä kuulun nykyään näihin jälkimmäisiin. Minusta arki on täynnä ihmeitä. Tiedän, että joku toinen osaa selittää tämän. Minä en tiedä ihan tarkalleen, miten siemen voi tietää, millaiseksi sen tulee kasvaa. Millaisia kasvun vaiheita se kohtaa, millaisen muodon se saavuttaa, minkä värinen tai kokoinen se tulee olemaan? Minulle se on vain merkillinen juttu. Ja vaikka joku osaakin selittää, miten siemen tietää tuon, niin osaako joku sanoa, miten se tieto on siemeneen joutunut?

Ihme on minulle myös arkisia asioita, ei ollenkaan aina yliluonnollinen ilmiö. Ajattelen vaikka sitä, että auto ei lähde käyntiin, kun on vähän kiireellä menossa töihin. Kylläpä päivän ilme muuttuu. Eihän se mikään ihme ole, että auto lähtee käyntiin. Mutta kuitenkin olet rakentanut koko päivän aikatauluineen sen varaan. Olet perustanut ajatuksesi sille, että kaikki toimii.

Keijukaisia en ole nähnyt, mutta enpä ole nähnyt puheluakaan. Silti kuulen äänen. Olen aivan varma, että tässä maailmassa on paljon näkymätöntä ja selittämätöntä, josta emme tiedä. Ja olen melko varma siitä, että se näkymätön on enimmäkseen hyvää. En tiedä, mikä on elämän aikaansaava voima, mutta sen täytyy olla hyväntahtoinen. Vaikka se sallii pahan, ihmisyyden, meissä, sen aikeiden täytyy olla hyvät.

Ajattelen yksinäistä läheistä, joka on kärsinyt hylkäämisen pelosta koko ikänsä. Ajattelen sitä läheistä, jota pelottaa mennä vieraiden ihmisten keskelle tapaamiseen niin paljon, että voi fyysisesti pahoin. Ajattelen nuorta läheistä, joka on löytänyt mielekkyyden elämäänsä filosofiaan perehtymisestä. Erilaisia, upeita persoonia. Ja jokaisessa on mieletön elämän voima, joku miltei uskomaton, lannistumaton voima, joka kuljettaa eteenpäin: terapiaan, tapaamisiin ja niistä selviytymiseen, opintojen edistämiseen, vaikka tulevaisuus filosofian maisterina on epävarma.

Ajattelen meidän vähän herttaista, naiiviakin uskoamme siihen, että huominen tulee. Sitä, että suunnittelemme kesälomaa, teemme viisivuotissuunnitelmia, hiomme strategiaa. Ei missään ole lupausta seuraavasta hetkestä. On vain tämä hetki. Ja se on se ihme.